perjantai 9. toukokuuta 2014

Juhana Vartiaisen ongelma

Paradigma on ajattelun viitekehys, jota ei sitten millään kyseenalaisteta tieteenalan tai muun harrastuneisuuden valtavirran sisällä. Paradigmasta hairahtuminen aiheuttaa keskustelijoissa hämmennystä tai järkytystä. Seurauksena on usein ihmettely siitä, mihin kategoriaan epäortodoksisen mielipiteen esittänyt tulisi asettaa. - En tiedä, liittyykö asia jonkun tieteenalan paradigmaan, mutta olen pannut merkille, että Juhana Vartiaisen lokerointi ei ole yksinkertainen tehtävä. Tämä sauvakävelevä ekonomisti ei sovi näkemyksineen ja puheineen mihinkään rooteliin.

Vattin johtajana toimiva Vartiainen kuuluu sanoneen (HS), että hyvinvointivaltion tehtävä on huolehtia niistä, jotka markkinatalous kulloinkin "lyö kanveesiin": sairaista, työttömistä, vanhoista. Vartiaisen on kuultu sanoneen myös, että valtion tehtävä olisi huolehtia kansalaisten koulutuksesta, so. kasvattamisesta kapitalistisille työmarkkinoille. Kuulostaa ihan normaalilta: valtion perinteinen, useimpien hyväksymä tehtävä on nostaa kansalaiset jaloilleen ja pitää heidät toimintakykyisinä työelämän vaatimuksia ajatellen. HS:n edellä mainitussa haastattelussa esitetään Vartiaisen "ongelmana", että hän olisi "sekä markkinafundamentalisti että hyvinvointivaltiofundamentalisti". Fundamentalisti tai ei, on mahdollista, että Vartiaisella itsellään ei ole asian kanssa ainakaan loogista ongelmaa. Lisää Vartiaisen poliittisesta yksinäisyydestä: To create and share – the remarkable success and contested future of the Nordic Social-Democratic Model (2014).

Arkikielessä viljelty hyvinvointivaltion käsite merkitsee kovia rakenteita ja kattavia käytäntöjä, joilla sovitetaan yhteen kansalaisille (ja muille työmarkkinoiden käytettävissä oleville) kuuluvien sosiaalisten oikeuksien toteutuminen ja työmarkkinoiden toiminta. Näiden on perinteisesti ajateltu edellyttävän toisiaan. Tällä hetkellä osa hyvinvoivasta luokasta omistaa osan työltä, perheeltä ja golfilta yli jäävästä ajastaan sen instituution ja periaatteiston vastustamiselle, jota he inhoten kutsuvat hyvinvointivaltioksi. Pidän suhtautumistapaa lyhytnäköisenä, vaarallisena ja, niin vähän passioihin taipuvainen kuin olenkin, surullisena. Vaikka tietyistä sosiaalisista oikeuksista säädetään jopa perustuslaissa, sosiaalisten oikeuksien toteutuminen on täysin riippuvaista poliittisesta tahdosta. Suomessa sosiaalipolitiikka on perustellusti aina ollut talouspolitiikalle alisteista. Hyvinvointivaltion kehittämisen idea saatiin Suomessa läpi vain, koska malli voitiin perustella taloudellisella edullisuudella, ja hyvä niin.

Juhana Vartiaista on luonnehdittu uusklassiseksi taloustieteilijäksi. Suomessa koulutuksensa saanut 55-vuotias ekonomisti ja valtiotieteiden tohtori, joka johtaa Valtion taloudellista tutkimuskeskusta, ei varmaankaan voi olla tätä olematta (Kyseessä on p_a_r_a_d_i_g_m_a, jos tiedätte mitä tarkoitan.). Silti Vartiainen korostaa hyvinvointivaltion perustehtävien merkitystä. Rehellisyyden nimissä hänen pitääkin todeta, että hyvinvointivaltio on voittanut yhteiskuntajärjestelmien välisen kilpailun. Mutta hän kuuluu sanonen myös: "Jotta malli on yhä ykkönen, se edellyttää, että kanveesissa makaavat vain ne, jotka todella tarvitsevat apua."

Edellä siteeratut kommentit ovat herättäneet ihmettelyä siitä, onko Vartiainen, demari vai mikä. Sosiaalipolitiikan perustehtävän säilyttämisen pitäisi sopia vaikka uusklassisen ekonomistinkin pirtaan. Kyse on markkinoiden toimivuuden varmistamisesta kokonaistaloudellisesti edullisimmalla tavalla. Niin sanottu hyvinvointivaltio vähittäisine reformeineen on vain muokannut kapitalistisen yhteiskunnan rakenteita sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistävään suuntaan, työntekijöiden kannalta vähä vähältä siedettävämmäksi, turvaten ennen kaikkea työmarkkinoiden toiminnan. Markkinalibertaarit hyväosaiset hyötyvät universaalin hyvinvoinnin läpitunkemasta yhteiskuntamallista siinä missä muutkin. He eivät vain huomaa sitä, tai kokevat antaneensa niin paljon enemmän kuin koskaan voivat saada vastineeksi. Rohkenen olettaa, että Kauniaisten kartanoita (vielä) aidata ensi sijassa turvallisuussyistä.

Saavutetuista eduista räyhääminen on päivän sana. Suomalaiset järjestäytyneet työntekijät hinnoittelevat itsensä ulos markkinoilta, jyristään. Minkä teorian mukaan rationaalisesti ajatteleva olento vapaaehtoisesti luopuisi saavuttamistaan eduista? Minkä moraalisen periaatteen mukaan kuka tahansa ja jokainen ei saisi löytää kaltaistensa seuraa ja alkaa neuvotella omien etujensa kirjaamisesta oikeuksiksi? Libertaarit, anyone? (Libertarismin ja kommunitarismin paradokseista joku toinen kerta.) Viime vuosina julkiseen keskusteluun - sanotaan nyt vaikka kalvavan sairauden lailla pesiytynyt - moralismi voisi tehdä tilaa sovinnolliselle neuvottelulle. Suomalainen sosiaaliturva perustuu merkittäviltä osin vakuutusajatteluun, jonka ytimessä on ajatus sattumanvaraisuudesta: riskien ja vastuun jakamisesta etukäteen sovitulla tavalla (ks. esim. tämä Raijan blogia huomattavasti asiallisempi esitys.) Hyvinvointivaltion vastustajien mielikuvissa jokainen on kylläkin "self-made". Saanko sanoa suoraan: tämä on jo todella lapsellista.

Takaisin otsikkoasiaan. Sosiaalipolitiikan termein vain tarvitsevimpien tukeminen verovaroista voi merkitä matkaa menneisyyteen. Se voi merkitä myös aitoa tahtoa säilyttää sosiaaliset oikeudet järkevässä mitassa siten, että valtio täyttää perustehtävänsä kansalaisia kohtaan. Jos hyvinvointipolitiikan oikeutus lakkautetaan, sosiaaliset oikeudet menevät mukana. En tiedä, onko pitkitetty äitiysvapaa perusoikeus tai kenenkään etu.