Pari sanaa politiikan paketoinnista ja pari AY-liikkeestä

Olen varmasti maininnut, että kuulun ammattiliittoon. Muidenkin epävarmassa elämäntilanteessa luovivien (so. melkein kaikkien) kannattaisi kuulua. Ammattiyhdistysliike ei ole last season, eikä pelkästään palkollisille. Jos prekaarit ottaisivat liittyäkseen yhteen, maailma olisi parempi paikka. 

Hukkasin eilen tunnin aikaani ammattiliiton tilaisuudessa. Pitkään olen miettiny liiton vaihtoa itselleni sopivampaan, ja tämä seminaari vahvisti ajatusta siinä määrin, että taidan tehdä sen, ehkä jo huomenna. Asiaan. Puhujina oli muiden muassa Filosofian Akatemian FT Lauri Järvilehto, jonka esitystä en varsinaisesti ollut tullut kuulemaan. Satuinpa olemaan paikalla, joten annoin asian kuormittaa hetken tietoista mieltäni. Aiheena oli kutsumustyö, tarkkaan ottaen Kutsumus ja intohimo työhön –  näin teen unelmieni työpaikan. 

Puheevuoroa voisi luonnehtia huolimattomasti paketoiduksi kokoomuspropagandaksi. Huolimattomuus johtunee siitä, että Filosofian Akatemia ei vain välitä peitellä suuntautuneisuuttaan. Suoraan vuoteesta puhujapönttöön -vaikutelman saattoi aiheuttaa myös yleisö, joka koostui pitkälti naisista. Mitä luultavimmin suurin osa paikalle vaivautuneista kuului kategoriaan alemmat toimihenkilöt. Useimmilla ei liene alaisia. Voitaneen kuvitella, että sellaiseen porukkaan purevat anekdootit sairaalasiivoojista, ja porukan saa hereille sanomalla sanan "suklaa". Ei toiminut. Mutta mennäänpä pitemmittä puheitta haastetta kohti.

Pari oman tulkintani sävyttämää informaationpalasta siitä 15-minuuttisesta, jotka aiheen parissa viitsin viettää:

1) "Paskaduuni" on ruma sana, jota ei saa missään yhteydessä käyttää. Ok, tämäpä yllätys. Oli kuitenkin erinomaista, että puhuja otti asian esille heti kättelyssä. Agenda valkeni välittömästi.

2) "Unelmien työpaikassa" on kysymys siitä, että olemassa olevasta työstä tehdään parempi omistautumalla asialle ja antamalla sille enemmän. Miksi? - Jotta vähemmän inspiroivaa työtä tekevät ihmiset eivät haaveilisi ja haahuilisi, vaan antaisivat työlleen koko olemassaolonsa. 

3) Oletteko te joskus kuulleet siitä asialleen omistautuneesta sairaalasiivoojasta? Kuultiin taas. Hänet annetaan esimerkiksi meille silloin, kun pelätään että meiltä mahdollisesti puuttuu sitä, mitä sanotaan kutsumukseksi.

Mitä kutsumus merkitsee? Kysymys tuli mieleeni, kun olin tovin kuunnellut melko kevyelle pohjalle rakennettua alustusta. Koska vaikutti siltä, että tohtori Järvilehto aikoi jatkaa lepertelyä vielä useita kymmeniä minuutteja, minun piti rientää, enkä jäänyt kysymystä esittämään. Narisen täällä blogissani sen sijaan. 

Eli: mitä on kutsumus? Kutsumuksesta on turha puhua silloin, kun kyse on todellisuudessa velvollisuuksien suorittamisesta siten, että tehtäviä pidetään mielekkäinä ja niiden suorittamista eettisesti kestävänä toimintana. Tämä on vain normaalia hyvää työelämää, ei mitään sen maagisempaa. 

Sairaalan siivoaminen ei ole kutsumus. Se on yksinkertaisesti työntekijän työpanos, jonka hän antaa vastineeksi palkastaan. Työhön ei tarvitse tuntea minkäänlaista kutsumusta, kunhan tekee sen, mistä on sovittu ja mistä maksetaan. 

Taskuttoman naisen talousblogi, osa I

Pehmeähkön aloituksen jälkeen kovaa asiaa. Minun olisi syytä pysytellä poissa talousasioiden ääreltä, sillä mekoissani ei ole edes taskuja, joissa pitäisin rahaa. Nyt on kuitenkin aika selvittää muutama perusasia. En nimittäin tiedä, kuinka  suhtautua siihen jatkuvaan narinaan, jota kuullaan "keynesiläistä" talouspolitiikkaa vastustavien suista. Keynesiläisyyttä meillä ei ole nähty kai 1970-luvusta päästyä, mutta sen uhka on ilmeisesti sen verran vahva, että taistelu on pitänyt taas aloittaa. Olen kiinnittänyt keskustelussa huomiota pariin hämmennystä herättävään seikkaan. Lyhyesti.

1)
Eräiden kansantaloudellisten tunnuslukujen harhaanjohtava käyttö

Esimerkiksi rutiininomainen viittaaminen bruttokansantuotteen laskuun ja muihin bruttokansantuotteeseen perustuviin tunnuslukuihin teksteissä, joiden yhtenä tarkoituksena on argumentoida julkisen sektorin menojen leikkaamisen puolesta. Bruttokansantuotteeseen sisältyy myös markkinattomia hyödykkeitä eli tuotteita ja palveluita. Erityisesti Suomessa ja muissa Pohjoismaissa markkinattoman tuotannon osuus bkt:sta on julkisen palvelutuotannon takia merkittävä. (Tilastokeskus 2002) Ihmettelenkin, miten esimerkiksi bruttokansantuotteen laskun ongelmaan (?) auttaisi talouspolitiikka, joka vähentäisi julkisia investointeja? Bruttokansantuotteen kasvun ihanuudesta on todettava myös, että bruttokansantuotetta laskettaessa tuotantotoiminnan ulkoisvaikutuksia, positiivisia tai negatiivisia, ei myöskään huomioida. Mittari (ja siihen perustuvat suhdeluvut) ei ole autuaaksitekevä. Mutta se on helppo heittää.

2)
Ei tiedetä, onko jokin määrätty politiikka "keynesiläistä", uusliberalistista vai jotain muuta, ja tämä tietämättömyys syystäkin häiritsee keskustelijoita (esim. Jouko Marttilan blogi 2014). Pitäisi pystyä lokeroimaan toiminta jotenkin. Voisiko asiat tulkita siten, että esimerkiksi pankkien elvytys "veronmaksajien rahoilla" on keynesiläisyyttä, ja silloin kun pankkitoiminnan normaali pyörittäminen sattuu onnistumaan ilman että aktiiviselle valtiolliselle puuttumiselle on tarvetta, kyse on vapaasta markkinataloudesta. Jatkumona edelliseen voitaisiin kirjoittaa auki myös seuraava: edellinen tilanne on seurausta keynesiläisestä talouspolitiikasta, jälkimmäinen onnellinen tilanne on seurausta siitä, että markkinoiden toimintaan ei ole puututtu.

Havainnoin taukoamatta, ja seuraavaksi saatan julkaista pikaiset muistiinpanoni suomalaisen kulttuuripääoman jakautumisesta. Ovathan muutkin nykyään kaikkien alojen asiantuntijoita heti käytyään Ressun tai Suomussalmen lukion.

Kai sä nyt tämän tiedät. Pari ajatusta julkisen keskustelun laadusta ja merkityksestä.

Pari ajatusta julkisen keskustelun laadusta ja merkityksestä.

Kun Katriina Järvisen ja Laura Kolben teos Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007) julkaistiin, luokkaa ei suomalaisittain edelleenkään ollut olemassa. Luokkaretken tehneitä kuitenkin näytti olevan olemassa runsaanlaisesti, joten aihepiiristä voitiin alkaa rakentaa jonkinlaista keskustelua, ja teos sai huomiota eri foorumeilla. Ranskalaisessa sosiologiassa luokka-asemasta ja sen laaja-alaisista vaikutuksista oli tietysti luotu kokonainen tutkimustraditio. Esimerkiksi Bernand Lahiren teoksissa luokan vaikutuksia yksittäisen subjektin olemisen tapaan ja toimintakykyyn käsiteltiin sosiaalipsykologian teorioiden avulla. 

Suomessa meillä ei vallitsevan käsityksen mukaan ole huolta. Merkityksellisiä luokkaeroja ei ole olemassakaan, koska Suomi (tietysti) kuuluu (malliesimerkkinä) pohjoismaiseen hyvinvointivaltioregiimiin ja on siten yksi niistä maista, joissa (raskas, laaja ja kallis) julkinen sektori turvaa (kaikkien) kansalaisten yhdenvertaisen aseman. – Kai sä nyt tämän tiedät. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa tavoitteena on estää yksilöiden ominaisuuksien eriytyminen pahassa, ja monen mielestä myös hyvässä. Pohjoismainen hyvinvointivaltio tasapäistää yksilöt, kuuluu marina.

Yritetään pysyä niin lähellä totuutta kuin se niin sanottujen kovien faktojen valossa on mahdollista. Suomi ei ensinnäkään täytä eikä ole pitkään aikaan täyttänyt pohjoismaisen hyvinvointivaltion tunnusmerkkejä: tällaisen poliittis-taloudellisen yhteisön tunnusmerkistöön kuuluvat esimerkiksi koko väestölle mahdollisimman samanlaisina tuotetut julkiset palvelut sekä pienet tulo-, varallisuus- ja terveyserot. Ehkäpä käsitteiden sisältö on muuttunut käytäntöjen muuttuessa. Mahdollista on sekin, että kun jankutetaan suomalaisesta hyvinvointivaltiosta, tämä tehdään retorisista syistä tai tavan vuoksi.

Keskustelun luonteen tuntien minun ei olisi pitänyt hämmästyä, kun vuonna 2012 (tämän blogin aiheet ovat ajattomia, eivät ajankohtaisia) luin lajityypissään analyyttisenä tunnetusta Trendi-lehdestä jutun, jossa oivallettiin uutena asiana, että lapsuuden ja vanhempien luokka-asema vaikuttaakin esimerkiksi siihen, millaisen opintoalan yksilö valitsee, ja miten hän opintojen alettua kokee uuden sosiaalisen ympäristönsä. Trendin jutun pääasiallisena viestinä oli tulkintani mukaan tuoda esiin seuraava kirjoittajalle ja oletetuille lukijoille uusi oivallus: kaikki eivät olekaan samanarvoisia, sosiaalisista lähtökohta-asemista riippumatta. On outoa, että tämän ymmärtääkseen on pitänyt esimerkiksi lukea Lahireä, mutta näin ilmeisesti todella on.

Oli näkökulma todellisuudessa uusi tai ei, väite on vakava ja perusteltu. Emme lähde samalta viivalta, vaikka tasoitusta on annettu monen kohdalla siinä määrin ja riittävästi, että siitä muistetaan olla kiitollisia vielä kymmenien vuosien kuluttua (tämäkin aihe on ajaton). Ongelmallisen suomalaisesta keskustelusta tekee se, että vaikka tasoituksen antamista on jatkuvasti ja tietoisesti vähennetty, puhumme edelleen täysin päinvastaista. Meillä ei ole luokkia, ja vaikka olisikin, niillä ei ole merkitystä. Yksilön onnistumisen tai epäonnistumisen takana ei ole mitään muuta kuin yksilö itse.

Huonostikin perusteltu vallitseva käsitys määrää, miten päättyvät lauseet, jotka alkavat: kai sä nyt sen tiedät, että…