Pari ajatusta julkisen keskustelun laadusta ja
merkityksestä.
Kun Katriina Järvisen ja Laura Kolben teos Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
(2007) julkaistiin, luokkaa ei suomalaisittain edelleenkään ollut olemassa.
Luokkaretken tehneitä kuitenkin näytti olevan olemassa runsaanlaisesti, joten aihepiiristä
voitiin alkaa rakentaa jonkinlaista keskustelua, ja teos sai huomiota eri foorumeilla. Ranskalaisessa sosiologiassa luokka-asemasta ja sen
laaja-alaisista vaikutuksista oli tietysti luotu kokonainen tutkimustraditio.
Esimerkiksi Bernand Lahiren teoksissa luokan
vaikutuksia yksittäisen subjektin olemisen tapaan ja toimintakykyyn käsiteltiin
sosiaalipsykologian teorioiden avulla.
Suomessa meillä ei vallitsevan käsityksen mukaan ole huolta. Merkityksellisiä luokkaeroja ei ole olemassakaan, koska Suomi (tietysti) kuuluu (malliesimerkkinä)
pohjoismaiseen hyvinvointivaltioregiimiin ja on siten yksi niistä maista,
joissa (raskas, laaja ja kallis) julkinen sektori turvaa (kaikkien)
kansalaisten yhdenvertaisen aseman. – Kai sä nyt tämän tiedät. Pohjoismaisessa
hyvinvointivaltiossa tavoitteena on estää yksilöiden ominaisuuksien eriytyminen
pahassa, ja monen mielestä myös hyvässä. Pohjoismainen hyvinvointivaltio tasapäistää yksilöt,
kuuluu marina.
Yritetään pysyä niin lähellä totuutta kuin se niin
sanottujen kovien faktojen valossa on mahdollista. Suomi ei ensinnäkään täytä eikä ole
pitkään aikaan täyttänyt pohjoismaisen hyvinvointivaltion tunnusmerkkejä:
tällaisen poliittis-taloudellisen yhteisön tunnusmerkistöön kuuluvat esimerkiksi
koko väestölle mahdollisimman samanlaisina tuotetut julkiset palvelut sekä pienet
tulo-, varallisuus- ja terveyserot. Ehkäpä käsitteiden sisältö on muuttunut
käytäntöjen muuttuessa. Mahdollista on sekin, että kun jankutetaan suomalaisesta
hyvinvointivaltiosta, tämä tehdään retorisista syistä tai tavan vuoksi.
Keskustelun luonteen tuntien minun ei olisi pitänyt
hämmästyä, kun vuonna 2012 (tämän blogin aiheet ovat ajattomia, eivät
ajankohtaisia) luin lajityypissään analyyttisenä tunnetusta
Trendi-lehdestä jutun, jossa oivallettiin uutena asiana, että lapsuuden ja vanhempien
luokka-asema vaikuttaakin esimerkiksi siihen, millaisen opintoalan yksilö
valitsee, ja miten hän opintojen alettua kokee uuden sosiaalisen ympäristönsä.
Trendin jutun pääasiallisena viestinä oli tulkintani mukaan tuoda esiin seuraava kirjoittajalle ja oletetuille lukijoille uusi oivallus: kaikki eivät olekaan samanarvoisia, sosiaalisista
lähtökohta-asemista riippumatta. On outoa, että tämän ymmärtääkseen on pitänyt esimerkiksi lukea Lahireä, mutta näin ilmeisesti todella on.
Oli näkökulma todellisuudessa uusi
tai ei, väite on vakava ja perusteltu. Emme lähde
samalta viivalta, vaikka tasoitusta on annettu monen kohdalla siinä määrin ja riittävästi,
että siitä muistetaan olla kiitollisia vielä kymmenien vuosien kuluttua
(tämäkin aihe on ajaton). Ongelmallisen suomalaisesta keskustelusta tekee se, että vaikka tasoituksen antamista on jatkuvasti ja tietoisesti vähennetty, puhumme edelleen täysin päinvastaista. Meillä ei ole luokkia, ja vaikka olisikin, niillä ei ole merkitystä. Yksilön onnistumisen tai epäonnistumisen takana ei ole mitään muuta kuin yksilö itse.
Huonostikin perusteltu vallitseva käsitys määrää, miten
päättyvät lauseet, jotka alkavat: kai sä nyt sen tiedät, että…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti